Ensimmäinen haastattelu: Olemme kiinnostuneet! (eli signalointi-peli työnantajan näkökulmasta)

Rekrytointi ja Peliteoria -blogisarja käsittelee vapaamuotoisesti rekrytoinnin ja peliteorian yhtymäkohtia. Kirjoittaja on Rekrytointitalli Oy:n toimitusjohtaja ja hänellä on kokemusta molemmista. Blogi on tarkoitettu niin työnhakijoille, työnantajille kuin kaikille muillekin. Blogin kaikki tekstit löytyvät täältä.

Edellisessä Rekrytointi ja Peliteoria -kirjoituksessani käsittelin tilannetta, jossa työnhakija signaloi omaa osaamistaan työnantajalle koulutodistuksen muodossa. Siinä asetelmassa oli epäselvää vain, minkälainen tyyppi työnhakija oli. Mutta kuten tiedämme, rekrytointi on usein kaksisuuntainen peli: jos työnantaja ei tiedä työntekijästä hirveästi, niin harvoin työntekijäkään tietää työnantajasta kovinkaan paljon. Eli samaan aikaan kun molemmat osapuolet yrittävät tehdä toisiinsa vaikutuksen, niin myös yritetään samanaikaisesti ottaa selvää, että mikäköhän tuo toinen osapuoli oikeasti on ihmisiään/firmojaan. Tämä on myös signalointipeliä, mutta hieman laajennetummalla asetelmalla kuin edellisessä kirjoituksessani.

 

Voimme soveltaa tässä Chon ja Krepsin (1987) huvittavaa stereotypiaa viljelevää olut-quiche-peliä (Beer-Quiche game), jossa käsitellään epätietoisuuden ongelmaa seuraavasti:

-Kaksi pelaajaa: A ja B. B pohtii pitäisikö tapella (!) A:n kanssa.

-On kahdenlaista ihmistyyppiä: tosimiehiä ja nynnyjä, mutta B ei tiedä, kumpaa tyyppiä A on.

-B haluaa tapella, mikäli A on nynny, mutta ei mikäli A onkin tosimies.

-Ennen päätöksentekoa tappeluun ryhtymisestä B:llä on mahdollisuus tarkkailla A:n aamupalan syömistä (!). Tässä maailmassa on yleisessä tiedossa, että tosimiehet tykkäävät imaista aamupalaksi oluen kun taas nynnyt suosivat quichea. Molemmat tyypit saavat oman nautintonsa aamupalasta.

-Esim. jos A on nynny ja ottaa aamupalaksi quichen, niin mikäli B myös uskoo tämän pohjalta A:n olevan nynny, niin sitten hän haastaa A:n tappeluun. A jää kokonaisuudesta tappiolle kun taas B voitolle.

Päätöksenteko siis pohjautuu siihen, että mikä on henkilön A oikea tyyppi, ja antaako A oikean kuvan siitä, mikä hän oikeasti on. Nopeasti tuntuisi, että A:n kannattaisi joka tapauksessa nauttia olut aamupalaksi, mikäli haluaa välttää tappelua. Mutta koska A:lla riippuen tyypistä on mahdollisuus hyötyä antamalla myös väärä viesti, niin peli meneekin kiharaiseksi. Teknisesti ideana tässä pelissä on siis analysoida eri tasapainotiloja riippuen tyypistä ja luonnon arpomista todennäköisyyksistä tosimiesten ja nynnyjen jakaantumisesta maailmassa. Toisin kuin vaikkapa vangin dilemmassa (ks. tästä) tässä pelissä ei siis ole yhtä tasapainotilaa vaan useita. Tässä vinkeä video, jossa käydään asiaa tarkemmin lävitse: https://www.youtube.com/watch?v=lPhQFHrjV8g

 

No miten tämä liittyy rekrytointiin ja työnantajan antamiin signaaleihin?

Jatketaanpa viime kirjoituksen työnhakutilannetta. Olimme päässeet siihen vaiheeseen, että hakijat olivat signaloineet omaa osaamistaan koulutodistuksilla. Nyt työnantajalla on jäljellä enää muutama kandidaatti, joiden se uskoo olevan sopivimpia heille. Eikö vaan, että työnantaja haluaa tässä vaiheessa sitouttaa finalisteja kertomalla, että ”olemme todella juuri kiinnostuneita sinusta”?

Otetaanpa tällainen tilanne, että tämä työpaikka on Jyväskylässä ja hakijat ovat Oulusta, Lappeenrannasta ja Turusta. Työnantaja kaipaa kipeästi hyvää työntekijää ja on valmis vaikka hakemaan sinut kotoa töihin, kuten eräs suomalainen IT-alan firma lupaa. Näin ollen kaikki työhaastattelut kannattaisi sopia sillä paikkakunnalla, jolla työnhakija on, sillä emmehän halua hukata hyvää talenttia siihen, että hänelle muodostuu haastatteluun tulemisesta ajallisia ja rahallisia kustannuksia, jotka saattavat lopahduttaa hakijan mielenkiinnon. Vaan pitää muistaa, että työhaastattelusta tulee työnantajalle kustannuksia ja mikä pahinta: työnhakija saattaa olla eri tyyppiä kuin mitä työnantaja alkuun luuli. Ja ehkä vielä lisättynä: mikäli työnantaja tulee hakijan kotipaikkakunnalle haastattelemaan, niin kuinka epätoivoisen signaalin yritys antaakaan omasta työvoimavajeestaan?

Kysymys on siis seuraava: mikä on paras tapa signaloida työnhakijalle, että olemme kiinnostuneet. Se että:

 

-Työnantaja menee hakijan kotikaupunkiin haastattelemaan (työntekijällä ei hävittävää riippumatta tyypistä, työnantajalla on joko voitettavaa tai hävittävää)?

 

-Haastateltava tulee yrityksen kotikaupunkiin (työntekijällä hävittävää tai jonkin verran voitettavaa, työnantajalla ei hävittävää riippumatta tyypistä)?

 

-Vai esim. molemmat tulevat puoliväliin, jolloin vaikutukset edellämainittujen vaihtoehtojen välimuotoja?

 

Mikäli matkasta muodostuvat kustannukset ja muut signaalit tuntuvat triviaaleilta, niin vastaava peli voidaan ajatella palkkaneuvottelupelinä. Miten kertoa työnhakijalle, että todella halutaan juuri sinut meille töihin, mutta kuitenkin siten, että palkkapyyntö pysyy maltillisena? Tai ylipäätään kumpi osapuoli on vahvemmalla palkkaneuvotteluissa: se, joka antaa ensimmäisen signaalin vai toinen osapuoli? Vertaa tilannetta vaikkapa siihen, kannattaako työnantajan rekrytoidessaan ensisijaisesti hakea uutta työntekijää ilmoitushakuperusteisesti vai headhunttaamalla.

Universaalia ja kaikkialla toimivaa vastausta näihin kysymyksiin minulla ei ole tarjota, koska rekrytoinnin parametrit ovat aina aika- ja tilannesidonnaisia, mutta tämä on se peliteoreettinen päätöksentekokehikko, jonka varassa työnantajat usein ehkä intuitiivisestikin operoivat.

Cho, In-Koo; Kreps, David M. (May 1987). "Signaling Games and Stable Equilibria". The Quarterly Journal of Economics. 102 (2): 179–222. CiteSeerX 10.1.1.407.5013. doi:10.2307/1885060. JSTOR 1885060.