Rekrytointi ja peliteoria -blogi

Rekrytointi ja Peliteoria -blogisarja käsittelee vapaamuotoisesti rekrytoinnin ja peliteorian yhtymäkohtia. Kirjoittaja on Rekrytointitalli Oy:n toimitusjohtaja ja hänellä on kokemusta molemmista. Blogi on tarkoitettu niin työnhakijoille, työnantajille kuin kaikille muillekin.

Pelikenttien varustelukierre

 

”Kukaan ei tule ikinä olemaan sadan miljoonan euron arvoinen”

Olin viime vuosikymmenen alkupuoliskolla Tanskan Esbjergissä ESEAn (European Sports Economics Associationin) konferenssissa, jossa käytiin keskustelua jalkapallopelaajamarkkinoista. ”Kukaan ei ikinä tule olemaan sadan miljoonan euron arvoinen”, jyrisi eräs saksalainen, muistaakseni Bayern Munchenia lähellä oleva henkilö viitaten Cristiano Ronaldon ympärillä vellovaan keskusteluun. Taloustieteilijöistä koostunut yleisö kiemurteli vaivaantuneena, sillä kaikki tiesimme, että tuo maaginen sadan miljoonan euron arvoinen siirtosumma jalkapallossa tullaan ennemmin tai myöhemmin rikkomaan. Siihen tietoon riitti se, että kaikki tiesimme pelaajien hintakehityksen viime vuosina ja vuosikymmeninä. Se on muuten ollut melkoinen. Käydäänpä käsiksi, miksi asia on niin.

Joukkueurheilussa työmarkkinat ovat monella tapaa erilaiset kuin normaaleilla työmarkkinoilla. Tässä kirjoituksessani keskityn vain ns. eurooppalaisiin sarjoihin, pohjoisamerikkalaiset ovat vielä kimurantimpia. Aloitetaan pelaajista.

 

Pelaajamarkkinat

Harvassa roolissa kaikki asiat, joita teet työsuorituksesi eteen, mitataan niin hengästyttävän (pun intended) kattavasti kuin pelikentällä. Nykyään on aivan normaalia, että median kattavan analysoinnin lisäksi joukkueiden omat data-analyytikot tietävät omista ja vastustajien pelaajista huimasti asioita.

Toinen poikkeuksellinen tekijä on uran lyhyys. Useimmat tähdet jalkapallossa tekevät läpimurtonsa ehkä niinkin varhaisessa vaiheessa kuin 18-20-vuotiaina. Urheilu-uran parhaimmat vuodet ovat useimmin 22-30-vuotiaina ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta viimeistään 40-vuotiaina on nappikset, hanskat, hikipannat ja luistimet naulassa. Pelaajalla on verrattain lyhyt aika maksimoida hyötynsä, olkoon se sitten kilpailullinen tai rahallinen menestys.

Koska pelaaja itse on vain osa joukkuetta, on hyvin oleellista, mihin seuraan pelaaja liittyy maksimoidakseen hyötynsä. Kokeilun tai huvin vuoksi ei kukaan mene kahta divisioonaa alempaan seuraan, sillä joukkuekavereiden taso myös osaltaan määrittää oman kehittymisen. Sen sijaan jos pelaajalla on nykyisessä seurassaan vaikea saada arvokasta peliaikaa otteluissa, niin peliajan hakeminen heikompitasoisesta seurasta ja sitä kautta kehittyminen ja siirtyminen parempaan seuraan on hyvinkin yleistä.

 

Pelipaikkojen rajallisuuteen perustuu myös tähtipelaajien huimat tulot. ”Normaaleilla” markkinoilla isoimmaksi haluavat yritykset palkkaavat vaikka tuhat insinööriä tai ostavat kilpailijat itselleen. Jalkapallokentällä sen sijaan on tilaa vain 11 pelaajalle kerrallaan. Menestyksen kannalta on iso ero, seisooko maalivahtina Lukas Hradecky vai Mikko Kaikkonen. Kun jaossa on merkittävä määrä rahaa, niin kannattaa sijoittaa Lukeen. Koska muutkin seurat haluavat hänet, niin sopimuksesta pitää maksaa merkittävä määrä rahaa.

 

Työnantajana joukkueurheiluseura

 

Harvalla alalla jatkuvasti kasvavat tulot ovat johtaneet siihen, että yritykset kävisivät jatkuvaa nuorallatanssia taloudellisesti pinnalla pysymisen kanssa. Joukkueurheilussa asia on juuri näin. Miksi? Lyhyesti: koska ne kilpailevat toisensa hengiltä pelaajamarkkinoilla, rekrytoinneissa. Tämä tunnetaan peliteoriassa nimeltä arms race eli varustelukierre, joka on oma sovelluksensa Nash-tasapainosta.

Premier league.png

Seurojen ansaintalogiikka muodostuu seuraavista elementeistä: lipputulot, televisiotulot, markkinointitulot (aka. sponsoritulot), oheistuotteet, pelaajakaupat ja palkintorahat. Jos joukkue menestyy hyvin, niin odotetut tulot ovat kaikissa näissä korkeammat kuin huonosti menestyvässä joukkueessa. Toisin kuin ”normaaleilla” markkinoilla, joukkueiden välinen kisailu on nollasummapeliä: jos voitat, saat pisteet, toinen joukkue ei. Näin ollen on tärkeää, että joukkueesi saa parhaat osaajat markkinoilta, jotta ylipäätään urheilullinen menestyminen olisi mahdollista. Taloudellisesti se ei ole aina herkullisin vaihtoehto.

 

Jos joukkue ei menesty hyvin, niin seurauksena on se, että seuralla on entistä vaikeampi menestyä jatkossakin, kun ei ole rahaa senkään vertaan palkata huippupelaajia. Eli itsensä taloudellisesti hengiltä kilpailulle on olemassa monien mielestä huonompikin vaihtoehto: itsensä hengiltä häviäminen.

 

Monille aloille poikkeuksellisen joukkueurheilusta tekee myös sen, että ottelutapahtuma on kahden – ehkä verivihollisen – yhdessä tekemä tuote, tarkemmin inverted joint product, joka ei ole nollasummapeliä samalla tavalla kuin kilpailun lopputulos. Toisin sanoen: jos Leo Messi on vierailevan vastustajajoukkueen rosterissa, niin siitä hieman paradoksaalisesti hyötyy myös oma kotijoukkue, sillä Messi vetää katsomot täyteen ihmisiä. Kiharaisemmaksi asian tekee vielä ns. competitive balance, kilpailullinen tasapaino: jos yksittäinen joukkue menestyy vuodesta toiseen liiankin hyvin, niin se saattaa vähentää mielenkiintoa kaikkien joukkueiden yleisössä. Näistä syistä tulojen jakaminen seurojen välillä on hyvinkin tavallista. Näin on asia mm. televisio-, palkinto- ja jossain tapauksissa jopa lipputulojen suhteen.

 

Monet seurat ovat talousvaikeuksissaan tarttuneet yhteen oljenkorteen, ns. sugar daddyihin, joilla on oma intressinsä ostaa seura (tai osa osakkeista) ja tukea sitä taloudellisesti. Tällä on sitten taas oma hintansa, sillä poikkeuksetta näihin seuroihin palkataan parempia ja kalliimpia pelaajia, mikä taas omalta osaltaan pakottaa muut seurat maksamaan korkeampia palkkoja menestyäkseen. Arms race, varustelukierre.

 

Mikä sitten lääkkeeksi jatkuvalle varustelukierteelle ja joukkueurheiluseurojen heikolle kannattavuudelle? Toimintastrategioita on useita. Yksikään niistä ei eurooppalaisissa sarjoissa ole ihan suoraan pelaajien palkkoihin liittyvä.

 

Annan muutaman esimerkin:

 

Liigan rakenne. Jääkiekon SM-liiga aikoinaan sulki ylimmän liigatason, mikä tarkoittaa sitä, että sieltä ei voi tippua alemmalle sarjatasolle, jossa kiinnostavuus, yleisömäärät ja sitä kautta tulot ovat aina pienemmät. Tämä on näkynyt sitten etenkin pienempien seurojen toiminnassa siten, että taloudellisesti pysytään hengissä kenties vähän edullisemmallakin rosterilla, joskus jopa hyvän taloudellisen voiton tekeminenkin on onnistunut. Hallaa se taas tekee kilpailullisuudelle ja yleisön, kun ko. kauden menestysmahdollisuudet seurat myyvät/lainaavat kalleimmat pelaajansa pois.

 

Tippumisen kivuttomammaksi tekeminen. Englannin Valioliiga jakaa massiivisia tv-tulojansa myös sarjasta tippuneille joukkueille tietyn määräajan. Tämä toisaalta nostaa kannustimia Championshipin eli toiseksi korkeimman sarjatason joukkueille nousta Valioliigaan vaikka edes yhdeksi kaudeksi.

Rahankäytön suitsiminen. FFP eli Financial Fair Play on UEFAn järjestelmä, jolla rajataan seurojen käyttämiä investointeja pelaajiin sitä kautta, että seura ei saa tehdä liikaa tappiota. Se on saanut paljon kritiikkiä siitä todennettavuudestaan ja siitä, että se tavallaan betonisoi nykyisten seurojen tilanteet. Vaikea kasvaa menestyjäksi, jos ei voi tehdä investointeja pelaajarekrymarkkinoilla.

 

Esitän tähän loppuun vielä pienen profetian. Johtuen koronapandemiasta ja sen aiheuttamista valtavista tulonmenetyksistä osalle joukkueurheiluseuroista tulemme vuoden sisällä näkemään erilaisia järjestelyjä eri liigojen rakenteissa, säännöissä sekä rahanjakotavoissa.

 

 

Lähteet:

 

https://en.wikipedia.org/wiki/Nash_equilibrium

 

Deloitte, kuva: https://theathletic.co.uk/1729003/2020/04/08/premier-league-finances-accounts-newcastle-palace/

 

Mikko Kaikkonen (lisensiaattityö, 2014): THE FINANCIAL FAIR PLAY IN FOOTBALL: HOW

IT SHOULD BE IMPLEMENTED?

 

www.transfermarkt.de